Niin, Nokkosvallankumous. Alun perin valitsin tämän teoksen juuri sen nimen perusteella; se kuulosti hauskalta, erityiseltä. Se kuulosti siltä että jos kirja itsessään olisi nimensä kaltainen, pitäisin siitä varmasti. Kansikin näytti kiinnostavalta, siltä että sitä jaksaisi katsella, toki myös takakannen teksti houkutti vaikken siitä ihan kaikkea ymmärtänytkään. Todellisuudessa minulla on jo valmiiksi niin paljon kirjoja luettavana, ettei minun kannattaisi enää tehdä heräteostoksia (tosin tämän pyysin äidiltäni joululahjaksi koska se houkutteli) ja hankkia kirjoja vain koska nimet kuulostavat hauskoilta… mutta mitä elämä on jos ei uusia seikkailuita aiemmin tuntemattomien kirjojen parissa? En tiedä enkä haluakaan, sillä jos tulevat herätehankintani ovat yhtä hyviä kuin tämä, en enää ikinä harkitse mitään.
Takakannen tekstin mukaan Nokkosvallankumous on ”realistinen tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina” Voinen allekirjoittaa kaiken tämän. Minulle se oli kuitenkin ahdistava seikkailu tulevaisuudessa, jossa en haluaisi elää ja surullinen matka ihmisten kanssa, jotka kaikki ansaitsisivat niin paljon parempaa. Aloitin kirjan (vasta) Mikael Agricolan päivänä 13.4., suomalaisuuden kirjallisuuden päivän kunniaksi. En ole oikeastaan moneen vuoteen lukenut puhtaasti suomalaisia kirjoja. Miksi en? Ne eivät ole aiemmin vaikuttaneet siltä, että niitä olisi kirjoitettu juuri minulle. En oikein tiedä itsekään. Onneksi minusta tuntuu, että löysin tämän teoksen parissa jälleen paikkani myös kotimaisten kirjojen syleilystä.
Nokkosvallankumouksen minä siis luin, oikeastaan suorastaan ahmin. Ensimmäiset sata sivua käytin pohdintaan, onko Vayu tyttö vai poika, onko Dharan tyttö vai poika, keitä nämä päähenkilöt oikein ovat? Internetiä hieman selattuani arvioisin, että ilmeisesti useat kirjan lukeneet tiesivät aloittaessaan, että kyseessä oli homoseksuaaleista kertova romaani, mutta minä en. Mielestäni on aivan upeaa, että tämänkaltaista kirjallisuutta voidaan kirjoittaa ilman sen kummempaa mainostusta tai painotusta, että ihmisten voidaan antaa lukea kirja omana itsenään ilman sen suurempia ennakkoluuloja tai oletuksia. Useissa muissa kielissä tämä ei selkeistä syistä olisi mahdollista, joten minusta on hienoa että käytämme kielemme meille suomia mahdollisuuksia. Siiri Enoranta on useampaan otteeseen ilmaissut olevansa kiinnostunut kielletyistä suhteista, mutta minusta tämä ei vajoa siihenkään kategoriaan. Kukin tehköön asiasta omat mielipiteensä.
Kirjan juoni ei ole mitenkään erityisen yksinkertainen tai yksioikoinen. On Vayu, 14-vuotias poika joka jää yksin äitinsä kuoltua ja menettää näin viimeisen paikkansa maailmassa sekä hieman häntä vanhempi Dharan, aatelisverinen ja peloton Nokkosten johtaja. Nokkoset nousevat korruptoitunutta Korotraton hallitusta vastaan kerättyään ensin joukkojaan. Siinä tärkein pähkinänkuoressa. Sitten on vielä kilpailevia jengejä, neliödraamaa, harharetkiä, toinen ulottuvuus, sellaista pientä mielenkiintoista. Kirjassa ei kuitenkaan kerrota mitä tapahtuu (yleinen ohje aloitteleville kirjailijoillehan on näytä, älä kerro), vaan sen sijaan useita tapahtumia kuvataan hyvin seikkaperäisesti mutta kuitenkin nopeasti etenevään tahtiin. Monia asioita jätetään siltikin myös lukijan itsensä tulkittavaksi. Tällainen kerronta tuo mielestäni teokseen eräänlaista kypsyyttä; se ei pidä lukijaa millään tavoin tyhmänä tai pureskele kaikkea tietoa hänelle valmiiksi. Teksti on täynnä metaforia ja sanontoja, joita ei ennen sitä ollut olemassa, ja lauseet lähestyvät pituudeltaan ja sisällöltään tajunnanvirtaa. Henkilökohtaisesti minä nautin tajunnanvirran lukemisesta lähes yhtä paljon kuin sen kirjoittamisesta (äidinkielen opettajani ei kuitenkaan nauti tekstitaitojeni lukemisesta), enkä voinut laskea kirjaa kädestäni moneen tuntiin kun lauseet soljuivat kuin pienet purot läpi sivujen ja aukeamien.
Päähenkilöt olivat ihailtavan samaistumiskelpoisia. Koska kirja oli kirjoitettu vuorotellen sekä Vayun että Dharanin näkökulmasta, heidän ajatuksensa ja tunteensa tulivat välillä jopa pelottavan aidoiksi. Näin itseni Dharanin mustasukkaisuudessa ja hänen pelossaan, tunsin yhteenkuuluvuutta ujon mutta ajoittain uhmakkaan Vayun kanssa. Olisin halunnut estää kaikki heidän väärät valintansa, vaikka tiesin että olisin itse tehnyt samoin heidän sijassaan. Myös muut hahmot tuntuivat aidoilta, paitsi ne muutamat joiden nimiä en ikinä muistanut, ne muutamat jotka jäivät yllättäen hieman pinnallisiksi.
Kirjan miljöö oli myös mielenkiintoinen. Paikkojen nimet – Outakanto, Mornajärvi, Huhtakaunas – kuulostavat suomalaisilta ja ovat sitä, mutta eivät kuitenkaan sellaisella epämiellyttävän vanhanaikaisella tavalla joka karkottaa monet alle 30-vuotiaat nopeammin kuin ehtii selittää moisten nimien syitä. Mielestäni on myös ihailtavaa keksiä näin monia uusia paikannimiä sen sijaan että kirjassa seikkailtaisiin alituiseen vaikkapa Punkaharjulla tai Särkänniemellä. Iso osa kirjan tapahtumista sijoittuu Nokkosten asuttamaan Huhtakaunaan hylättyyn huvipuistoon. Myönnettäköön, hylättyjä huvipuistoja on ollut yhtä kauan kuin huvipuistojakin ja ne alkavat olla liiankin kliseisiä, mutta minun silmissäni ne eivät ole siltikään menettäneet viehätystään.
Ikuisena maailmanparantajana kirjan synkkä dystopia tuntuu minusta hyvin ahdistavalta, sillä kaikki toivo tuntuu kadonneen maailmasta viimeisten auringonsäteiden mukana. On puhetta ydinvoimasta, pommeista, sodista, nälänhädästä ja fossiilisten polttoaineiden käytöstä, kaikesta siitä mistä meidän maailmamme kärsii nykyisin. Tietoliikenneverkosto on tuhoutunut, samoin myös kaikki muut keinot liikkua paikasta toiseen ja kommunikoida. Myös sähkö on liiankin vähissä. Mihin tällaisessa maailmassa voi ylipäätään uskoa? Dharan Kiviveriseen. Nokkosten sokea usko johtajaansa kohtaan on ymmärrettävää, sillä ovathan ihmiset vähemmänkin epätoivoisina seuranneet historiassa karismaattista johtajaa. Kulissien takana on kuitenkin myös Vayu, pieni ja heikko Vayu jota kukaan ei juurikaan huomioi. Kai minä itse lopulta samaistuin Vayuun vielä vähän enemmän; olihan hän vielä hieman säälittävämpi ja surkeampi kuin kukaan muu. Olisin kaivannut päähenkilöiden välille vielä lisää romanssia, edes enemmän ajatuksia kuvaamaan välittämistä. Lopussa molemmat olivat kasvaneet suhteessa hyvin paljon ilman että kirjassa olisi annettu tarpeeksi tilaa sellaiselle kasvulle, he olivat valmiita joutumaan erilleen vaikkeivät olleet vielä olleet kunnolla edes yhdessä.
Minulle ainoa kirjan kompastuskivi oli juuri sen loppu. Se muistutti minua kaikista eniten Kärpästen herrasta; koko teoksen ajan rakennetaan jännitettä yhtä suurta tapahtumaa varten ja kun se lopulta tulee, kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti ja yllättäen. Kaikki vain tapahtuu ennen kuin ehdin edes ymmärtää olevani lähes lopussa. Myös kirjan viimeiset sivut jättivät minuun tietynlaisen ahdistuksen, josta en ole vielä näin pari päivää myöhemminkään toipunut. En olisi itsekään päättänyt kirjaa toisin, mutta en ollut myöskään täysin tyytyväinen sen loppuun. Mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä? En tiedä, mutta aion lukea tämän kirjan pian tai hieman myöhemmin uudelleen. Ehkä arvostelen sen vielä toistamiseen, pidin siitä niin paljon että voisin puhua siitä pidempään kuin on ehkä terveellistä. Lupaan ostaa myös muut Siiri Enorannan teokset heti kun ne kävelevät kaupassa vastaan – tai ehkä toisin päin.
Sträckläsa-asteikolla (opin tuon sanan vasta ja koen että tarvitsemme sille synonyymin, niin osuva se on) arvioisin teoksen 4.3/5. Istuinhan sentään keittiössä sitä lukemassa kunnes kananugettini olivat jäähtyneet syömäkelvottomiksi, vaikka loppu jättikin minut melkein kylmäksi kuin ruokani. Ehkä opin ymmärtämään sitä vielä joskus, ehkä olen vain järkyttynyt koska en halunnut sen koskaan loppuvan millään tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti