Nokkosvallankumous – Siiri Enoranta
Niin, Nokkosvallankumous. Alun perin valitsin tämän teoksen juuri sen nimen
perusteella; se kuulosti hauskalta, erityiseltä. Se kuulosti siltä että jos
kirja itsessään olisi nimensä kaltainen, pitäisin siitä varmasti. Kansikin
näytti kiinnostavalta, siltä että sitä jaksaisi katsella, toki myös takakannen
teksti houkutti vaikken siitä ihan kaikkea ymmärtänytkään. Todellisuudessa
minulla on jo valmiiksi niin paljon kirjoja luettavana, ettei minun kannattaisi
enää tehdä heräteostoksia (tosin tämän pyysin äidiltäni joululahjaksi koska se
houkutteli) ja hankkia kirjoja vain koska nimet kuulostavat hauskoilta… mutta
mitä elämä on jos ei uusia seikkailuita aiemmin tuntemattomien kirjojen
parissa? En tiedä enkä haluakaan, sillä jos tulevat herätehankintani ovat yhtä
hyviä kuin tämä, en enää ikinä harkitse mitään.
Takakannen tekstin mukaan
Nokkosvallankumous on ”realistinen
tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina” Voinen allekirjoittaa
kaiken tämän. Minulle se oli kuitenkin ahdistava seikkailu tulevaisuudessa,
jossa en haluaisi elää ja surullinen matka ihmisten kanssa, jotka kaikki
ansaitsisivat niin paljon parempaa. Aloitin kirjan (vasta) Mikael Agricolan
päivänä 13.4., suomalaisuuden kirjallisuuden päivän kunniaksi. En ole
oikeastaan moneen vuoteen lukenut puhtaasti suomalaisia kirjoja. Miksi en? Ne
eivät ole aiemmin vaikuttaneet siltä, että niitä olisi kirjoitettu juuri minulle.
En oikein tiedä itsekään. Onneksi
minusta tuntuu, että löysin tämän teoksen parissa jälleen paikkani myös
kotimaisten kirjojen syleilystä.
Nokkosvallankumouksen minä
siis luin, oikeastaan suorastaan ahmin. Ensimmäiset sata sivua käytin pohdintaan,
onko Vayu tyttö vai poika, onko Dharan tyttö vai poika, keitä nämä
päähenkilöt oikein ovat? Internetiä hieman selattuani arvioisin, että
ilmeisesti useat kirjan lukeneet tiesivät aloittaessaan, että kyseessä oli
homoseksuaaleista kertova romaani, mutta minä en. Mielestäni on aivan upeaa,
että tämänkaltaista kirjallisuutta voidaan kirjoittaa ilman sen kummempaa
mainostusta tai painotusta, että ihmisten voidaan antaa lukea kirja omana
itsenään ilman sen suurempia ennakkoluuloja tai oletuksia. Useissa muissa
kielissä tämä ei selkeistä syistä olisi mahdollista, joten minusta on hienoa
että käytämme kielemme meille suomia mahdollisuuksia. Siiri Enoranta on
useampaan otteeseen ilmaissut olevansa kiinnostunut kielletyistä suhteista,
mutta minusta tämä ei vajoa siihenkään kategoriaan. Kukin tehköön asiasta omat
mielipiteensä.
Kirjan juoni ei ole mitenkään
erityisen yksinkertainen tai yksioikoinen. On Vayu, 14-vuotias poika joka jää
yksin äitinsä kuoltua ja menettää näin viimeisen paikkansa maailmassa sekä
hieman häntä vanhempi Dharan, aatelisverinen ja peloton Nokkosten johtaja.
Nokkoset nousevat korruptoitunutta Korotraton hallitusta vastaan kerättyään
ensin joukkojaan. Siinä tärkein pähkinänkuoressa. Sitten on vielä kilpailevia
jengejä, neliödraamaa, harharetkiä, toinen ulottuvuus, sellaista pientä
mielenkiintoista. Kirjassa ei kuitenkaan kerrota mitä tapahtuu (yleinen ohje
aloitteleville kirjailijoillehan on näytä,
älä kerro), vaan sen sijaan useita tapahtumia kuvataan hyvin
seikkaperäisesti mutta kuitenkin nopeasti etenevään tahtiin. Monia asioita
jätetään siltikin myös lukijan itsensä tulkittavaksi. Tällainen kerronta tuo
mielestäni teokseen eräänlaista kypsyyttä; se ei pidä lukijaa millään tavoin
tyhmänä tai pureskele kaikkea tietoa hänelle valmiiksi. Teksti on täynnä
metaforia ja sanontoja, joita ei ennen sitä ollut olemassa, ja lauseet
lähestyvät pituudeltaan ja sisällöltään tajunnanvirtaa. Henkilökohtaisesti minä
nautin tajunnanvirran lukemisesta lähes yhtä paljon kuin sen kirjoittamisesta
(äidinkielen opettajani ei kuitenkaan nauti tekstitaitojeni lukemisesta), enkä
voinut laskea kirjaa kädestäni moneen tuntiin kun lauseet soljuivat kuin pienet
purot läpi sivujen ja aukeamien.
Päähenkilöt olivat ihailtavan
samaistumiskelpoisia. Koska kirja oli kirjoitettu vuorotellen sekä Vayun että
Dharanin näkökulmasta, heidän ajatuksensa ja tunteensa tulivat välillä jopa
pelottavan aidoiksi. Näin itseni Dharanin mustasukkaisuudessa ja hänen
pelossaan, tunsin yhteenkuuluvuutta ujon mutta ajoittain uhmakkaan Vayun
kanssa. Olisin halunnut estää kaikki heidän väärät valintansa, vaikka tiesin
että olisin itse tehnyt samoin heidän sijassaan. Myös muut hahmot tuntuivat
aidoilta, paitsi ne muutamat joiden nimiä en ikinä muistanut, ne muutamat jotka
jäivät yllättäen hieman pinnallisiksi.
Kirjan miljöö oli myös
mielenkiintoinen. Paikkojen nimet – Outakanto, Mornajärvi, Huhtakaunas –
kuulostavat suomalaisilta ja ovat sitä, mutta eivät kuitenkaan sellaisella
epämiellyttävän vanhanaikaisella tavalla joka karkottaa monet alle 30-vuotiaat
nopeammin kuin ehtii selittää moisten nimien syitä. Mielestäni on myös
ihailtavaa keksiä näin monia uusia paikannimiä sen sijaan että kirjassa
seikkailtaisiin alituiseen vaikkapa Punkaharjulla tai Särkänniemellä. Iso osa
kirjan tapahtumista sijoittuu Nokkosten asuttamaan Huhtakaunaan hylättyyn
huvipuistoon. Myönnettäköön, hylättyjä huvipuistoja on ollut yhtä kauan kuin
huvipuistojakin ja ne alkavat olla liiankin kliseisiä, mutta minun silmissäni
ne eivät ole siltikään menettäneet viehätystään.
Ikuisena maailmanparantajana
kirjan synkkä dystopia tuntuu minusta hyvin ahdistavalta, sillä kaikki toivo
tuntuu kadonneen maailmasta viimeisten auringonsäteiden mukana. On puhetta
ydinvoimasta, pommeista, sodista, nälänhädästä ja fossiilisten polttoaineiden
käytöstä, kaikesta siitä mistä meidän maailmamme kärsii nykyisin.
Tietoliikenneverkosto on tuhoutunut, samoin myös kaikki muut keinot liikkua
paikasta toiseen ja kommunikoida. Myös sähkö on liiankin vähissä. Mihin
tällaisessa maailmassa voi ylipäätään uskoa? Dharan Kiviveriseen. Nokkosten
sokea usko johtajaansa kohtaan on ymmärrettävää, sillä ovathan ihmiset
vähemmänkin epätoivoisina seuranneet historiassa karismaattista johtajaa.
Kulissien takana on kuitenkin myös Vayu, pieni ja heikko Vayu jota kukaan ei
juurikaan huomioi. Kai minä itse lopulta samaistuin Vayuun vielä vähän enemmän;
olihan hän vielä hieman säälittävämpi ja surkeampi kuin kukaan muu. Olisin
kaivannut päähenkilöiden välille vielä lisää romanssia, edes enemmän ajatuksia
kuvaamaan välittämistä. Lopussa molemmat olivat kasvaneet suhteessa hyvin paljon
ilman että kirjassa olisi annettu tarpeeksi tilaa sellaiselle kasvulle, he
olivat valmiita joutumaan erilleen vaikkeivät olleet vielä olleet kunnolla edes
yhdessä.
Minulle ainoa kirjan
kompastuskivi oli juuri sen loppu. Se muistutti minua kaikista eniten Kärpästen herrasta; koko teoksen ajan
rakennetaan jännitettä yhtä suurta tapahtumaa varten ja kun se lopulta tulee,
kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti ja yllättäen. Kaikki vain tapahtuu ennen
kuin ehdin edes ymmärtää olevani lähes lopussa. Myös kirjan viimeiset sivut
jättivät minuun tietynlaisen ahdistuksen, josta en ole vielä näin pari päivää
myöhemminkään toipunut. En olisi itsekään päättänyt kirjaa toisin, mutta en
ollut myöskään täysin tyytyväinen sen loppuun. Mitä tällaisessa tilanteessa
tulisi tehdä? En tiedä, mutta aion lukea tämän kirjan pian tai hieman myöhemmin
uudelleen. Ehkä arvostelen sen vielä toistamiseen, pidin siitä niin paljon että
voisin puhua siitä pidempään kuin on ehkä terveellistä. Lupaan ostaa myös muut
Siiri Enorannan teokset heti kun ne kävelevät kaupassa vastaan – tai ehkä
toisin päin.
Sträckläsa-asteikolla (opin tuon
sanan vasta ja koen että tarvitsemme sille synonyymin, niin osuva se on)
arvioisin teoksen 4.3/5. Istuinhan sentään keittiössä sitä lukemassa kunnes
kananugettini olivat jäähtyneet syömäkelvottomiksi, vaikka loppu jättikin minut
melkein kylmäksi kuin ruokani. Ehkä opin ymmärtämään sitä vielä joskus, ehkä
olen vain järkyttynyt koska en halunnut sen koskaan loppuvan millään tavalla.