The Picture of Dorian Gray - Oscar Wilde (1/50)

‘Take that thing off the face, I wish to see it,’ he said, clutching at the doorpost for support. When the farm-servant had done so, 
he stepped forward. A cry of joy broke from his lips. The man who had been shot in the thicket was James Wayne.
He stood there for some minutes looking at the dead body. As he rode home, his eyes were full of tears, for he knew he was safe.

Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray, suomennettuna tietenkin Dorian Grayn muotokuva, on teos jonka olen halunnut lukea koko kevään ja kesän kuultuani siitä ensi kertaa. Löysin Wordsworth Classics -painokseni antikvariaatista ja päätin lukea sen Blogistanian lukumaratoniin (järjettömien kiireiden takia pääsin vasta nyt kirjoittamaan siitä), enkä kadu valintaani.

En tiedä, kaipaako teos esittelyä, mutta lyhyesti kirjassa kerrotaan nuoresta ja viattomasta Dorian Graysta, josta hänen ystävänsä Basil Hallward maalaa kauniin muotokuvan. Dorian alkaa kuvan nähtyään pelätä kauneutensa katoavan ja toivoo, että maalaus voisi vanheta hänen puolestaan, ja hänen alkaessa elää paheellista elämää uuden tuttavansa lordi Henryn kanssa, hän saa juuri sen mitä pyysi.

Kirja on ansiokkaasti maailmanhistorian kirjallisia klassikoita. Wilden näytelmät olivat aikalaisten suosiossa, siinä missä Dorian Grayn muotokuva sai osakseen vahvaa kritiikkiä, lähinnä homoseksuaalisuuden kuvauksen sekä henkilöhahmojen dekadentin elon vuoksi. Kirjan lopussa oli onneksi kulttuurimerkintöjä ja kirjasta poistettuja palasia.

Itse tarina on hyvin mielenkiintoinen. Wilde uskaltautuu nostamaan ennenkuulumattomia ajatuksia esille hahmojensa dialogissa ja ajatuksissa, aina elämän mielettömyydestä taiteen hyödyttömyyteen. Nämä ajatukset tuntuvat jollain tasolla oikeutetuilta, sillä henkilöt kykenevät hyvin perustelemaan niitä. Dorian Grayn turhamaisuus pilaa hänet pelottavalla tavalla, ja se saa pohtimaan myös oman elämän prioriteetteja. Ystävällinen Basil sen sijaan vanhenee arvokkaasti ja pitää sen, mikä tekee hänestä hyvän ihmisen. Tämän vuoksi kirjan omituinen sanoma osuu hyvin maaliinsa.

Toisaalta kirja on myös itseironinen irvikuva. Dorian Grayn elämä on yhtä paheellista kuin kirjailijan itsensä, ja on vaikeaa ymmärtää, mikä on saanut Wilden kirjoittamaan tällaisen teoksen. Kokiko hän samaistuvansa turhamaiseen päähenkilöönsä? Dorian Grayn kieppuessa yhä syvemmälle oman elämänsä ongelmiin on vaikeaa olla toivomatta, että hän ryhtyisi jälleen hyväksi ihmiseksi ja korjaisi kaiken, palaisi Basilin luokse ja istuisi jälleen tuntikausia hänen mallinaan.

Kirjan kieli on hyvin huoliteltua ja kuvailevaa, niin kuvailevaa että se tuntuu ajoittain liian todelliselta, liian pahalta ja kammottavalta. Ehkä olen vain herkkä, mutta kirjan lukeminen oli etenkin loppua kohden hieman ahdistavaa. Toisaalta kirjojen kauneus on usein juuri niiden herättämissä tunteissa, ja järkyttävät kirjat osuvat tavallaan suoraan maaliinsa, sillä ne on tarkoitettu herättämään ajatuksia.

En voi vieläkään allekirjoittaa useita Wilden hyvin perustelluista argumenteista, mutta yritän muistaa tulevaisuudessa katsoa kauneutta syvemmälle - sillä kauneus on usein valheellista ja aina katoavaista. Se on pelottava opetus kenelle tahansa, ja Dorian Gray oppi sen varmasti vaikeammalla tavalla kuin kukaan muu, joten häntä on vaikea kadehtia kauniista kasvoista huolimatta.

En usko Dorian Grayn muotokuvan olevan kirja, jota haluan lähivuosina lukea uudelleen. Sen sanoma on niin vahva ja hyvin esitetty, ettei kirjaa ehkä tarvitsekaan lukea kuin kerran. Tuon yhden kerran kuitenkin soisin jokaiselle, sillä kyseessä on paitsi upeasti kirjoitettu, opettavainen tarina, joka jää alitajunnan pohjalle kierimään pitkäksi aikaa, myös todellinen klassikko.

Viimeiseksi vielä todettakoon, että löysin kirjanmerkin 50 books to read before you die, ja vaikka olenkin lukenut jo (vasta?) kaksi (William Goldingin Kärpästen herran ja tietenkin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby - Kultahattu:n), laskettakoon tämä ensimmäiseksi. :) Loput otan lukeakseni kun saan ne käsiini tai kun pääsen sinne asti!

Lopullinen tuomio: jos et ole lukenut Dorian Grayn tarinaa, en voi muuta kuin suositella sitä! Jos olet lukenut sen, kokeile uudelleen vaikka parinkymmenen vuoden jälkeen (niin itse sunnnittelen tekeväni), ja ehkä kirjalla on sinulle jotakin uutta tarjottavaa.

Kesälukumaraton

Kesälukumaraton, huraa!

En ole ennen tehnyt mitään tällaista, en ole ylipäätään lukenut juurikaan muuta kuin "inspiraation" vallatessa tai pakon edessä. Kesälukumaraton kuulosti kuitenkin liiankin houkuttelevalta, etenkin tällaisella kurjalla sadesäällä, säällä jolloin kaikkein parasta on kierähtää huoneen nurkkaan kirjan ja kaakaon kanssa ja lukea koko päivä, ilta ja yö. Mikäs sen parempaa? :)

Kirjoikseni valitsin vasemmalla olevat, jotka ovat siis Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (tai oikeastaan leikkaamaton alkuteos, The Picture of Dorian Gray)
 P.C. ja Kristin Castin Kahlittu,
Gemma Malleyn The Killables (joka ilmeisesti odottaa vielä suomijulkaisuaan) sekä
John Greenin Paper Towns.

Lienee selvää, että on ihme, jos saisin kahlattua vuorokaudessa jo yhden tai kahdenkin läpi, mutta mieluummin liikaa haastetta kuin liian vähän, mikä maraton se muuten olisi?

Aloitan iloisen luku-urakkani tänään kello 21.00, ja päivittelen tänne väliaikatietoja sitä mukaa, kun lukeminen edistyy. Kirjoitan myös myöhemmin arvostelua, mikäli saan jotakin luettuakin… huraa, jälleen!

22.31

Oscar Wildea luettu 52 sivua. Teksti on juuri niin raskasta kuin äidinkielen tunneilta muistin, mutta niin vangitsevaa… tätä tahtia luen tätä 6 tuntia, mutta ei se haittaa. Kirjan esittelemät ajatukset herättävät lähinnä pelkoa - olenhan Dorian Grayn iässä. Miltä kirja tuntuisi 30 tai 40 vuoden kuluttua? Otan asiakseni lukea sen uudelleen. Leikkaamaton kopioni on ihastuttava, ja lopun kulttuurimerkinnät auttavat ymmärtämään 1800-luvun lopun teemoja paljon paremmin.

22.53

Sivu 70 - ja tästä kirjasta tuli oikeasti aika ahdistava. Tulen jollain tasolla niin surulliseksi aina kun kirjoissa tulee se hetki, jonka voi tuntea viileänä poltteena, hetki jona kaikki menee päin mäntyä ja josta lähtee vain jyrkkenevä alamäki.

12.46

Nukuin turhan pitkään, mutta nyt Dorian Grayn muotokuva on sentään luettu. Aamupäivästä - tai päivästä, niin kuin nyt täytynee asia ilmaista - minulla ei ole juuri muutakaan, joten taidan käydä Kahlitun kimppuun heti kun löydän itselleni aamiaista.

14.02

102 sivua Kahlittua takana, muutama sata vielä edessä. Tämä tosiaan on paljon kevyempää tekstiä luettavaksi, vaikka tavallaan raskasta ja ahdistavaa onkin. Tällä kertaa ahdistus on sentään eri tasolla - kirjan päähenkilö ei mitenkään voi kuolla, koska kirjahyllyssäni odottavat yhä sarjan osat 8 ja 9 ja lisää on tulossa. Onnellinen loppu saattaa olla vielä edessä!

16.06

224 sivua luettuna, ja kirja alkaa kyllä käydä aika jännittäväksi. En tiedä, miten maltan lähteä juhannusjuhlille parin tunnin päästä ja vain... oikeasti laskea tämän käsistäni. Onneksi on vielä kaksi lyhyttä automatkaa…

Tunnelmia maratonin jälkeen

Phiuh. Olihan siinä urakkaa. Juhannusjuhlat onnistuivat tosiaan sotkemaan suunnitelmat jos niitä edes oli, ja Kahlitusta jäi jäljelle vielä vajaat sata sivua. 351 sivua tuli tuota silti luettua, millä päästään yhteensä niinkin hulppeaan lukuun kuin 528 sivua. Olen kyllä tyytyväinen tähän, vaikkei Kahlitun kepeän nuorekkaita sivuja oikein voikaan verrata Wilden täyteenahdettuihin ja taiteellisiin tekeleisiin.

Luen tuon edellä mainitun loppuun vielä viikonlopun aikana, ja kirjoittelen molemmista jos jonkinmoista tekstiä hieman myöhemmin. Voin luvata, että ensi kerralla osallistun maratoniin uudelleen, sen verran hauskaa kirjojen parissa oli viettää koko vuorokausi, enemmän tai vähemmän. Ensi kerralla myös varaudun etukäteen, kiitos tästä kerrasta!

Nokkosvallankumous - Siiri Enoranta

Nokkosvallankumous – Siiri Enoranta

Niin, Nokkosvallankumous. Alun perin valitsin tämän teoksen juuri sen nimen perusteella; se kuulosti hauskalta, erityiseltä. Se kuulosti siltä että jos kirja itsessään olisi nimensä kaltainen, pitäisin siitä varmasti. Kansikin näytti kiinnostavalta, siltä että sitä jaksaisi katsella, toki myös takakannen teksti houkutti vaikken siitä ihan kaikkea ymmärtänytkään. Todellisuudessa minulla on jo valmiiksi niin paljon kirjoja luettavana, ettei minun kannattaisi enää tehdä heräteostoksia (tosin tämän pyysin äidiltäni joululahjaksi koska se houkutteli) ja hankkia kirjoja vain koska nimet kuulostavat hauskoilta… mutta mitä elämä on jos ei uusia seikkailuita aiemmin tuntemattomien kirjojen parissa? En tiedä enkä haluakaan, sillä jos tulevat herätehankintani ovat yhtä hyviä kuin tämä, en enää ikinä harkitse mitään.
            Takakannen tekstin mukaan Nokkosvallankumous on ”realistinen tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina” Voinen allekirjoittaa kaiken tämän. Minulle se oli kuitenkin ahdistava seikkailu tulevaisuudessa, jossa en haluaisi elää ja surullinen matka ihmisten kanssa, jotka kaikki ansaitsisivat niin paljon parempaa. Aloitin kirjan (vasta) Mikael Agricolan päivänä 13.4., suomalaisuuden kirjallisuuden päivän kunniaksi. En ole oikeastaan moneen vuoteen lukenut puhtaasti suomalaisia kirjoja. Miksi en? Ne eivät ole aiemmin vaikuttaneet siltä, että niitä olisi kirjoitettu juuri minulle.  En oikein tiedä itsekään. Onneksi minusta tuntuu, että löysin tämän teoksen parissa jälleen paikkani myös kotimaisten kirjojen syleilystä.
            Nokkosvallankumouksen minä siis luin, oikeastaan suorastaan ahmin. Ensimmäiset sata sivua käytin pohdintaan, onko Vayu tyttö vai poika, onko Dharan tyttö vai poika, keitä nämä päähenkilöt oikein ovat? Internetiä hieman selattuani arvioisin, että ilmeisesti useat kirjan lukeneet tiesivät aloittaessaan, että kyseessä oli homoseksuaaleista kertova romaani, mutta minä en. Mielestäni on aivan upeaa, että tämänkaltaista kirjallisuutta voidaan kirjoittaa ilman sen kummempaa mainostusta tai painotusta, että ihmisten voidaan antaa lukea kirja omana itsenään ilman sen suurempia ennakkoluuloja tai oletuksia. Useissa muissa kielissä tämä ei selkeistä syistä olisi mahdollista, joten minusta on hienoa että käytämme kielemme meille suomia mahdollisuuksia. Siiri Enoranta on useampaan otteeseen ilmaissut olevansa kiinnostunut kielletyistä suhteista, mutta minusta tämä ei vajoa siihenkään kategoriaan. Kukin tehköön asiasta omat mielipiteensä.
            Kirjan juoni ei ole mitenkään erityisen yksinkertainen tai yksioikoinen. On Vayu, 14-vuotias poika joka jää yksin äitinsä kuoltua ja menettää näin viimeisen paikkansa maailmassa sekä hieman häntä vanhempi Dharan, aatelisverinen ja peloton Nokkosten johtaja. Nokkoset nousevat korruptoitunutta Korotraton hallitusta vastaan kerättyään ensin joukkojaan. Siinä tärkein pähkinänkuoressa. Sitten on vielä kilpailevia jengejä, neliödraamaa, harharetkiä, toinen ulottuvuus, sellaista pientä mielenkiintoista. Kirjassa ei kuitenkaan kerrota mitä tapahtuu (yleinen ohje aloitteleville kirjailijoillehan on näytä, älä kerro), vaan sen sijaan useita tapahtumia kuvataan hyvin seikkaperäisesti mutta kuitenkin nopeasti etenevään tahtiin. Monia asioita jätetään siltikin myös lukijan itsensä tulkittavaksi. Tällainen kerronta tuo mielestäni teokseen eräänlaista kypsyyttä; se ei pidä lukijaa millään tavoin tyhmänä tai pureskele kaikkea tietoa hänelle valmiiksi. Teksti on täynnä metaforia ja sanontoja, joita ei ennen sitä ollut olemassa, ja lauseet lähestyvät pituudeltaan ja sisällöltään tajunnanvirtaa. Henkilökohtaisesti minä nautin tajunnanvirran lukemisesta lähes yhtä paljon kuin sen kirjoittamisesta (äidinkielen opettajani ei kuitenkaan nauti tekstitaitojeni lukemisesta), enkä voinut laskea kirjaa kädestäni moneen tuntiin kun lauseet soljuivat kuin pienet purot läpi sivujen ja aukeamien.
            Päähenkilöt olivat ihailtavan samaistumiskelpoisia. Koska kirja oli kirjoitettu vuorotellen sekä Vayun että Dharanin näkökulmasta, heidän ajatuksensa ja tunteensa tulivat välillä jopa pelottavan aidoiksi. Näin itseni Dharanin mustasukkaisuudessa ja hänen pelossaan, tunsin yhteenkuuluvuutta ujon mutta ajoittain uhmakkaan Vayun kanssa. Olisin halunnut estää kaikki heidän väärät valintansa, vaikka tiesin että olisin itse tehnyt samoin heidän sijassaan. Myös muut hahmot tuntuivat aidoilta, paitsi ne muutamat joiden nimiä en ikinä muistanut, ne muutamat jotka jäivät yllättäen hieman pinnallisiksi.
            Kirjan miljöö oli myös mielenkiintoinen. Paikkojen nimet – Outakanto, Mornajärvi, Huhtakaunas – kuulostavat suomalaisilta ja ovat sitä, mutta eivät kuitenkaan sellaisella epämiellyttävän vanhanaikaisella tavalla joka karkottaa monet alle 30-vuotiaat nopeammin kuin ehtii selittää moisten nimien syitä. Mielestäni on myös ihailtavaa keksiä näin monia uusia paikannimiä sen sijaan että kirjassa seikkailtaisiin alituiseen vaikkapa Punkaharjulla tai Särkänniemellä. Iso osa kirjan tapahtumista sijoittuu Nokkosten asuttamaan Huhtakaunaan hylättyyn huvipuistoon. Myönnettäköön, hylättyjä huvipuistoja on ollut yhtä kauan kuin huvipuistojakin ja ne alkavat olla liiankin kliseisiä, mutta minun silmissäni ne eivät ole siltikään menettäneet viehätystään.
            Ikuisena maailmanparantajana kirjan synkkä dystopia tuntuu minusta hyvin ahdistavalta, sillä kaikki toivo tuntuu kadonneen maailmasta viimeisten auringonsäteiden mukana. On puhetta ydinvoimasta, pommeista, sodista, nälänhädästä ja fossiilisten polttoaineiden käytöstä, kaikesta siitä mistä meidän maailmamme kärsii nykyisin. Tietoliikenneverkosto on tuhoutunut, samoin myös kaikki muut keinot liikkua paikasta toiseen ja kommunikoida. Myös sähkö on liiankin vähissä. Mihin tällaisessa maailmassa voi ylipäätään uskoa? Dharan Kiviveriseen. Nokkosten sokea usko johtajaansa kohtaan on ymmärrettävää, sillä ovathan ihmiset vähemmänkin epätoivoisina seuranneet historiassa karismaattista johtajaa. Kulissien takana on kuitenkin myös Vayu, pieni ja heikko Vayu jota kukaan ei juurikaan huomioi. Kai minä itse lopulta samaistuin Vayuun vielä vähän enemmän; olihan hän vielä hieman säälittävämpi ja surkeampi kuin kukaan muu. Olisin kaivannut päähenkilöiden välille vielä lisää romanssia, edes enemmän ajatuksia kuvaamaan välittämistä. Lopussa molemmat olivat kasvaneet suhteessa hyvin paljon ilman että kirjassa olisi annettu tarpeeksi tilaa sellaiselle kasvulle, he olivat valmiita joutumaan erilleen vaikkeivät olleet vielä olleet kunnolla edes yhdessä.
            Minulle ainoa kirjan kompastuskivi oli juuri sen loppu. Se muistutti minua kaikista eniten Kärpästen herrasta; koko teoksen ajan rakennetaan jännitettä yhtä suurta tapahtumaa varten ja kun se lopulta tulee, kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti ja yllättäen. Kaikki vain tapahtuu ennen kuin ehdin edes ymmärtää olevani lähes lopussa. Myös kirjan viimeiset sivut jättivät minuun tietynlaisen ahdistuksen, josta en ole vielä näin pari päivää myöhemminkään toipunut. En olisi itsekään päättänyt kirjaa toisin, mutta en ollut myöskään täysin tyytyväinen sen loppuun. Mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä? En tiedä, mutta aion lukea tämän kirjan pian tai hieman myöhemmin uudelleen. Ehkä arvostelen sen vielä toistamiseen, pidin siitä niin paljon että voisin puhua siitä pidempään kuin on ehkä terveellistä. Lupaan ostaa myös muut Siiri Enorannan teokset heti kun ne kävelevät kaupassa vastaan – tai ehkä toisin päin.

Sträckläsa-asteikolla (opin tuon sanan vasta ja koen että tarvitsemme sille synonyymin, niin osuva se on) arvioisin teoksen 4.3/5. Istuinhan sentään keittiössä sitä lukemassa kunnes kananugettini olivat jäähtyneet syömäkelvottomiksi, vaikka loppu jättikin minut melkein kylmäksi kuin ruokani. Ehkä opin ymmärtämään sitä vielä joskus, ehkä olen vain järkyttynyt koska en halunnut sen koskaan loppuvan millään tavalla.